Alisuorittamista parisuhde-elämässä

Kävin sunnuntaina katsomassa pikkuveljeni harrastetason jalkapallopeliä. Aikani seurattua pelin kulkua, huomasin että veljeni joukkuetovereilla oli paljon intoa lajiin, mutta taidoissa oli vielä runsaasti kehittämisen varaa. Eräskin poika oli niin innoissan että juoksi itsensä uuvuksiin pallon perässä,  saamatta sitä koskaan haltuunsa. Tähän joukuueen valmentajaja sitten huusi että "älä myy itteäs niin halvalla!"

Seurustelukulttuurissa olemme kuin veljeni joukkueen yli-innokkaat pelaajat, jotka rakkaudesta lajiin, ideaan parisuhteesta, myyvät itsensä halvalla. Annamme osan itsestämme kenelle tahansa,  joka antaa meille vähääkään huomiota, ja ajatteleme että näillä uhrauksilla saamme haluamamme parisuhteen.
Pian huomaammekin,  että antamamme panoksemme ei riitä idylliparisuhteen luomiseen, vaan olemme juosseet itsemme uuvuksiin turhaan.

Parisuhteeseen ruvetaan ihastuksesta, olkoon se mieltymyksestä toisen ulkonäköön. Kumppanin persoonaan tutustuttua henkilö ilmeneekin arvomaailmaltaan täysin omaasi vastaan, ja erotaan. Ihastuksen ja eron väliin mahtuu puheita henkilökohtaisimmista ajatuksista ja kokemuksista, oman vartalon jakamista seksin merkeissä ja perhepiiriin tutustumista. On pariskuntia jotka eivät toisiaan jätä vaikka rakkautta heidän välillään ei ole. Yhteiselo perustellaan sillä, että sitä on harrastettu jo vuosia. Sitten on niitä jotka ovat yhdessä koska ovat aikoinaan saaneet lapsia, mutta eivät rakasta toisiaan. Tässä tapauksessa puhutaan velvollisuudesta. Minä kysynkin; kenelle olemme velvollisia tyytymättömyytemme?

Parisuhde on kahdenkeskistä ystävyyttä, jossa kilpaillaan siitä kumpi rakastaa toista enemmän, sanoi eräs naimisissa oleva ystäväni. Itse pidän asiaa itsestäänselvyytenä koska ajattelen että eihän mikään ihmissuhde toimi ilman molempien panostusta, niin miksi parisuhdekkaan? Ystävyyssuhteessa ystävältä voi odottaa huolenpitoa ja hellyyttä. Hyvä ystävä ajattelee hyvinvointiasi ja ilmaisee sen, ja vastoinkäymisissä ystävän puoleen voi kääntyä vaikka vain seuran merkeissä. Tällainen ystävyys, hyvä ystävyys, ei tapahdu silkalla olemassaololla ja jokainen jolla on yksikin ystävä tietää sen. Ystävä joka laiminlyö oman osuutensa suhteen ylläpitämiseen, jätetään oman onnensa nojaan koska huono ystävä on turha ystävä.

Miksi sitten parisuhteissa olemme halukkaita tyytymään; myymään itsemme halvalla? Olemmeko todellakin niin epätoivoisia parisuhteen suhteen, että juoksemme itsemme niin uuvuksiin että jopa valmentaja joutuu huutamaan vaihtopenkiltä että lopeta?