Me kutsumme itseämme naisiksi, miehiksi, lapsiksi ja aikuisiksi. Näihin titteleihin liitämme käyttäytymismalleja ja odotuksia ja tuomitsemme kun ne ei eivät täyty.
Erottelemme kansoja piirtämällä rajoja ja luomalla kulttuureja, joiden tarkoituksena on pitää muut ulkopuolella ja meidät sisäpuolella. Asetamme tapoja ja käytäntöjä erottuaksemme, ja järkytymme kun emme erotukkaan.
Naiset ovat sentimentaalisia ja miehet ovat kovia, lapset ovat avuttomia ja aikuiset ovat itsenäisiä. Näin päätämme, emmekä muuta mieltämme vaikka jokainen tapaamamme nainen olisi tunnevammainen. Jokainen mies jonka tunnemme tarvitsisi jatkuvaa tunnustamista arvostaan, ja rakastaisi tuntea ja näyttää tunteensa. Emme järkähdy päätöksestämme vaikka lapsemme tekisivät kaiken itse, ja me aikuiset emme saisi mitään aikaiseksi omillamme, koska olemme liian itsetietoisia.
Huolestumme kun ranskalainen ei välitäkkään patongista, tai kun yhdysvaltalainen ei olekkaan lihava. Demonisoimme niitä jotka eivät välitä rajoista enemmän kuin omasta hengestään, ja tulevat meidän maahamme.
Jos käyttäisimme hetken, vain pienen lyhyen hetken nähdäksemme ihmisen ihmisenä. Huomaisimme että muslimi itkee samoja kyyneliä kuin kristitty. Vaaleaihoinen rakastaa samalla sydämmellä kuin tummaihoinen. Huomaisimme kuinka pakolaislapsen isä suojelee lastaan samalla armottomuudella, kuin omalla kodilla siunatun vapaan lapsen isä. Huomaisimme että ihminen on ihminen kaikessa samanlaisessa erillaisuusessaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti